Kuinkahan monta kertaa olen kertonut, että masennuksesta parantuminen edellyttää tuskan esillekaivamista. Kipujen kohtaamista. Silti, kun teen niin, aina joku hyväntahtoinen selittää minulle, että minun pitää etsiä elämän valoisia puolia. EI PIDÄ!!!!!

Hyviin asioihin takertuminen ei auta selvittämään yhtään mitään. Se on tuskan naamiointia. Olen harrastanut sitä koko elämäni siihen asti, kun masennuin. En ollut silloin ollenkaan oma itseni. Se oli teatteria ja valhetta. En palaa siihen takaisin.

Tuska kuuluu jokaisen ihmisen elämään. Minulla on oikeus nyt vihdoin ja viimein kokea se. Kokemattomia tunteita on 26 vuoden ajalta. Ei niitä saa pois päiväjärjestyksestä edes parissa vuodessa. Ihan oikeasti.

Älkää lukeko tätä blogia, jos ette kestä omaa tuskaanne. Sen oman tuskan toisten vaikeuksista lukeminen nimenomaan herättää. Siksi sitä on niin vaikea kestää.  

Luin pitkästä aikaa masennuksesta parantuneen ihmisen tarinan. Siinä jälleen kerran korostui kiitos sille lääkärille ja hoitajalle, jotka kannustivat ja pitivät hoidossa. Aina niissä tarinoissa kiitetään toista ihmistä. Yleensä, joku muu on järjestänyt hoidon. Tämä ei ole itsesääliä, vaan tosiasia: minä hakeuduin 9.5.2005 itse hoitoon. Pyysin ensin apua läheisiltä, mutta minut vaiennettiin. Kukaan ei oikeasti välitä minusta paskan vertaa!!!!! Kukaan ei kannusta minua yhtään mihinkään. Minä en jaksa yksin. Ei minun tarvitse!

Ketään ei saisi jättää yksin. Minä en vain kelpaa kellekään. Sillä ei ole minkään paskan väliä, mitä teen. Ihan yhtä hyvin voin vain olla. Olen maksanut jo ihan tarpeeksi lääkkeistä, lisäravinteista ja terapiasta. Mikään hoitomuoto ei tuo minun elämääni tukea. Minä en ole tärkeä ja sen olen kokenut kerta toisensa jälkeen.

Minä en ole tärkeä.

Minun elämälläni ei ole mitään merkitystä millekään.

Edes koirat eivät halua tehdä mitään minun kanssani.

Ihan kiva on saada lohtua kannustavista mietelauseista, mutta hyvä mieli EI ole se, mitä minun pitää nyt kokea. Minun kuuluu kaivautua tuskan ja kivun alkulähteille.

Äitisuhteeseen. Sinne on vaikea päästä. Olen luopunut jo vuosia/vuosikymmeniä sitten toiveesta saada rakkautta omalta äidiltäni. Olen siirtänyt sen toiveen muualle. Miinaan ja miehiin. Parisuhteeni eivät tule koskaan onnistumaan ellen saa tuota asiaa selvitettyä. Tosin parisuhteeni tähän asti olivat sellaisten miesten kanssa, joilla oli täsmälleen sama ongelma, joten eivät ne olisi onnistuneet vaikka itse olisin ollut kuinka terve.

Seitsemän vuotta olen ollut masentunut. Mitä olen oppinut tänä aikana? Sen, että voin olla naisellinen ihan tällaisena kuin olen. Sen opin viime keväänä naistenkartanon verkkokurssilla. Sisälläni on paljon virheellisiä uskomuksia, joita olen käsitellyt terapiassa enkä silti ole kyennyt niistä luopumaan. Terapiat ovat todella pahasti epäonnistuneet kohdallani vaikka olen kaikkeni yrittänyt.

Minun on lähes mahdotonta saada mitään tunteita enää esiin, kun ajattelen äitiäni. En välitä siitä naisesta enää ollenkaan. Tiedän, etten saa enää rakkautta häneltä. Silti ne toiveet lienevät sisälläni. Millähän ikävällä tapahtumalla saisin ne kaivettua esiin? Järkeily nousee tielle koko ajan.

Olen aloittanut ajatusten keräämisen vihkoon. Jospa ne auttaisivat minua muistamaan paremmin, millaista oli olla pieni yksinäinen tyttö, jota kukaan ei rakastanut. Ehkä tavoitan sen, mistä sain pilkahduksen vuosi sitten. Tai se oli kyllä räjähdys paremminkin. Minun pitää vain olla onneton ja tuskainen.

Facebookissa on ihana englannin kielinen ryhmä Back towards light eli takaisin valoon. Yritän lukea ajautuksella niitä kannustavia viestejä. Tänään oli taas kaksi erinomaista. Kummasti niihin syventyminen auttaa parantamaan oloa. Lohtua juuri kaipasinkin.

Elämä on täynnä yllätyksiä, mutta emme voi muuta kuin kokea sen, kärsiä siitä, oppia siitä ja jatkaa eteenpäin.

-Tämä oli kyllä juuri sellainen päivä!

Et voi pysyä metsän reunassa odotellen, että toiset tulevat luoksesi. Sinun täytyy mennä heidän luokseen joskus. (Nalle Puh- ote)

Menin tänään koirien kanssa mätsäriin. Ensin ulkoilutin Peppiä ja syötin sille nakkeja. Eipä se tosin muista koirista välittänyt muutenkaan. Tämä osuus meni hyvin. Sitten lähdin Roopen kanssa liikkeelle. Se oli ihan vauhko enkä kyennyt viemään sitä mihinkään ilman näyttelyhihnaa. Se siis kuristaa. Pikkuhiljaa se kuitenkin rauhoittui ja suostui sitten syömään nakkejakin. Punainen nauha tuli, ei sijoitusta.

Vein sitten koirat koirapuistoon irrottelemaan stressaavan tilanteen jälkeen. Suunnittelin juuri poislähtöä ennen kuin leikkituntilaiset tulisivat paikalle, kun pari koiraa jo tuli. Kumpikaan mun koirista ei suhtautunut tilanteeseen hyvin. Peppi pelkäsi toista koiraa aivan kauheasti ja Roope oli tälle leikkivälle parille hyvin mustasukkainen. Yritin taluttaa koiria pannoista kohti hihnoja, mutta Roope sai päänsä läpi. Pakko oli se jättää murisemaan ja ilkeilemään toisille ja vetää Peppi mukanani hihnoille. Ei kai Roope sen suuremmin aikonut satuttaa, vaikka toisen koiran omistajan huudoista niin olisi voinut päätellä. Kun tulin takaisin hihnojen kanssa, Roope istui nätisti. Otin sen kiinni ja vein koirat pois. Kaikille jäi paha mieli.

Autossa aloin jo itkeä. En pysty vieläkään lopettamaan. Alitajunta sanoo, että olen epäonnistuja. Yksi epäonnistunut / onnistunut teko määrittää minut. Terapiaa olen käynyt yhteensä pari vuotta ja edes tätä perusasiaa en ole saanut muutettua. Määritän itseni ja arvoni tekojeni ja niiden onnistumisten kautta. Suurin osa ihmisistä itse asiassa taitaa tehdä niin. Se ei ole hyvä tapa elää. Ihmisarvon pitäisi olla teoista riippumaton.

No, voinhan katsella itseäni vaikkapa niiden toisten koiranomistajien silmin: hirveitä koiria, mitä varten se ne tänne toi! Eikö se tajua pitää niitä kotona! Ei mitään käytöstapoja.

Empatia ei auta tässä tilanteessa.

Onneksi on edes Miina, joka ei välitä tuon taivaallista siitä, mitä teen ja miten. Oljenkorteni, josta minun on roikuttava kynsin hampain. Terveen järjen ääneni.

Me ei vain sovita mun koirien kanssa mihinkään. Parasta pysyä kotona Miinan kanssa. Minulla ei ole muuta paikka tässä maailmassa kuin oma kotini. Täällä me voidaan käyttäytyä huonosti, kun ei muutakaan osata. Tiedän, että meni masennuksen puolelle. En minä vain jaksa taistella koko maailmaa vastaan. Niin minun pitäisi tehdä ja siksi en parane. En saa apua taisteluun. Ihmiset kääntävät aina minulle selän, kun yritän kohottaa arvoani. Minulla ei ole varaa epäonnistua toisten silmissä. Siksi en parane. Ihmiset määrittävät toisten ihmisten arvon heidän tekojensa mukaan. Siksi tämä maailma voi niin pahoin. Uskon, että tässä on syy kaiken maailman koulu- ja perhesurmiin. Ihmiset voivat äärimmäisen pahoin, koska vain täydellinen kelpaa. Meiltä vaaditaan mahdottomia.

Minun pitäisi vain saada epäonnistua turvallisesti. Ilman että minut hylätään sen vuoksi. Toisaalta.. miten voin vaatia muilta ihmisiltä sellaista, mihin en kykene itsekään!!! Minä itse olen vaikka kuinka monta ihmistä hylännyt pettymyksen vuoksi. Ettei minua hylättäisi. Miten tämän kierteen saa katkaistua?

Minun se pitäisi oppia sietämään ensin muiden ihmisten epätäydellisyyttä, jos toiset eivät voi sietää minun epätäydellisyyttäni. Hullu johtopäätös. Voiko tuo olla noin.

Olen jo monta viikkoa sitten päättänyt äänestää presidentinvaaleissa Väyrystä. Olen aina inhonnut sitä miestä. Toisaalta tajusin, että tästä ääliöstä voisi olla vähiten harmia juuri presidenttinä! Toisaalta täytyy ihailla hänen vuodesta toiseen jatkuvaa haaveen metsästystä. Tällä miehellä todella on unelma! Kaikista ehdokkaista Väyrynen on varmasti se, joka eniten haluaa tulla valituksi ja pistää itseään eniten likoon. Yhtään minua ei enää haittaa se, että hän on kohtuullisen Eu-kriittinen. Itse asiassa hän kuitenkin pyrkii aidosti edistämään Suomen itsenäisyyttä ja etuja.

Niinistö on minusta liian kyvykäs presidentiksi. Jokin muukin hänessä häiritsee mutta en osaa määritellä, mikä. Kenties hänestä tulee hyvin kylmä vaikutelma. Sehän se. Älykäs ja kylmä. Hänellä olisi minusta kuitenkin enemmän annettavaa jossain virassa, jossa on oikeasti mahdollisuuksia vaikuttaa. Todennäköisesti Niinistö kuitenkin voittaa, koska moni äänestää varmaa voittajaa. Ihmiset eivät viitsi ajatella. Se on harmi.

Haavisto voi hyvinkin päästä toiselle kierrokselle, koska ihmiset eivät halua Väyrystä valita. Siinä olisi melkoinen pommi, jos hänet valittaisiin. Hih. En silti siihen usko. Kyllä ihmiset ovat niin konservatiivisia loppupeleissä. Mua ei seksuaalinen suuntautuminen häiritse, mutta Haavisto on aika outo. Ei mulla oikein ole mitään kuvaa siitä, miten Haavisto voisi olla hyvä presidentti. Ekologiset arvot ja kokemus maailmalta ovat tietysti ihan hyviä asioita, mutta.... pitäisi tuntea ehdokas paremmin. Joka tapauksessa olen jo valintani tehnyt. Käännän samalla maailmaani kerrankin ylösalaisin!

Leivoin pari päivää sitten sämpylöitä. En mitä tahansa sämpylöitä vaan gluteiinittomista jauhoista. Pelkäsin etukäteen sitä, että maistuvat pahalle. Yllätyin todella positiivisesti: ne olivat melkein samanlaisia kuin tavallisista jauhoista tehdyt! Tänä aamuna en syönyt aamupuuroa. Siitä on varmaan vuosia, kun olen ollut ilman. Melkein joka paikassa, kun sitä saa. Pelkäsin, että tulee nälkä. Söin itse tekemäni sämpylän kahvin kanssa ja gluteiinitonta mysliä jugurtin kanssa. Varmuuden vuoksi keitin vielä kananmunia ja söin yhden sellaisen. Juuri sopiva annos. Ajattelin pari kuukautta olla gluteiinittomalla ruokavaliolla ja katsoa, miten maha reagoi. Tämä päivä on toistaiseksi mennyt hyvin. Turhaan pelkäsin kaikenlaista.

Toinen uusi juttu liittyy haaveiluun. Tähän asti olen liian herkästi antanut järjen estää haaveiluja. Tänään päätin alkaa haaveilemaan isommasta valjakosta. Uutta malamuuttia en varmastikaan ota vuosiin, mutta ehkä joskus. Ehkä en. Saan minä silti haaveilla. Tajusin nimittäin, että pärjäähän muutkin sinkut isomman koiralauman kanssa. Minä en juuri tällä hetkellä koe haluavani isompaa laumaa tai pitää tarhakoiria, mutta voin siitä silti haaveilla. Olen liiaksi jumiutunut vanhoihin ajatuksiin. Olen kerran päättänyt, että kaksi koiraa on maksimi minulle. Ihan hyvin voin muuttaa päätöstäni.

Tästä on hyvä jatkaa ja toivottavasti saan mielikuvitukseni lentämään enemmänkin. Olisi hyvä olla enemmän haaveita ja toiveita. Jotain mitä odottaa.

Olen usein nähnyt unia mummolasta. Erityisen paljon viime kevään jälkeen, kun kävin siellä viimeisen kerran hyvästelykäynnillä. Sen jälkeen olen nähnyt talon sellaisena kuin se on oikesti. Aiemmin unissa on ollut omanlainen mummola, josta olen vain tiennyt sen silti olevan sama paikka.

Käsittääkseni talot kertovat unennäkijästä itsestään. Ennen viime kevättä en koskaan käynyt unissani mummolassa sisällä. Olin aina pihalla.

Viime kevään jälkeen astuin lopulta sisään taloon ja näin sotkua vaikka odotin talon olevan tyhjä.

Viime yönä näin unen, jossa auoin kaappeja ja hymyilin sotkulle ja tavaramäärälle. Sitten näin oudon kaapin, jota en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Se oli siisti!!!!! 

Jotain on selvästi tapahtumassa sisälläni ja ihan oikeaan suuntaan.

Olikohan mulla oikeastaan mitään sanottavaa...

Koirien kanssa vierähti kolme tuntia tänä aamuna. Ensin tavallinen kävelylenkki. Sitten yritin saada Roopea pienelle rekilenkille. Ei se lähtenyt, joten otin kuormanvetoa hyvillä herkuilla. Se onnistui hyvin. Sitten menin Pepin kanssa suksilla tietä pitkin. Pysyin pystyssä! Peppi veti hurjat 300m ja sitten alkoi vilkuilla taakse. Käännyin takaisin. Yritin vielä Roopen kanssa reellä ja sitten lähdin sen kanssa suksilla. Ilokseni Roope lähtikin vetämään ja ihan rennolla ravilla eikä vastentahtoisesti peitsaamalla. Taas pysyin pystyssä! Kaksi kilometriä mentiin ja sitten Roope ei olisi halunnut takaisin, mutta lähdin vain hiihtämään ja suostuihan se sitten lopulta vetämään taas. Kotona annoin paljon herkkuja ja kehuja. Jos uskaltaisin molempien koirien kanssa lähteä hiihtämään, niin voitaisiin mennä kauemmas ja Peppikin saisi oikeasti liikuntaa. Uskalsin viime vuonnakin, joten enköhän minä nyttenkin.

Olisi kyllä niin paljon helpompaa, jos olisi vain kissa. Voitaisiin Miinan kanssa viettää kissanpäiviä... No, vietetään me sellaista koko ajan! Juuri nyt.

Niin! Sehän mulla on yöunia vienyt, että lupauduin yhteen koirayhdistyksen tehtävään. Maaliskuulla vasta alkaa. Hermostuttaa. Toisaalta, kun sen voi hoitaa pääasiassa kotoa käsin, niin luultavasti jaksan. Kotona on aina helpointa. Tympäisee vain, ettei siihen hommaan muita löytynyt vaikka on yritetty etsiä. Toisaalta se voisi piristääkin. Sen näkee sitten. Kääk.  

Kävin päivittämässä lukuvarastoani eilen kirjastossa. Aloitin Pirkko Lahden kirjoittamasta opuksesta. Kevyitä ja rohkaisevia elämänohjeita. Arvosta itseäsi ja muita ja sitä rataa. Seuraavana päivänä otin käteen toisen kirjan. Sen, jonka sisältö on vaativampi. Se, jonka herättämät ajatukset eivät  tuntuneet mukavilta. Narsistisen äidin tyttären selviytymisopus. Olen yrittänyt tulkita äitisuhdettani sillä vihalla, jota äitini on minuun erittäin reilulla kädellä jakanut. Ei se selitä kaikkea. Minun äitisuhteeni on juuri sellainen kuin kirjan ensimmäinen luku kertoo: tyhjä, rakkaudeton. Minulle ei ole koskaan kukaan lukenut mitään satuja. Äitini on aina ollut esillä ja muut syrjässä. Kaikki on näyttänyt ulospäin siistiltä ja asialliselta.

Jospa tämä kirja toisi askeleen eteenpäin. Luin myös yhden kirjan anteeksiantamisesta. Se herätti minut jostain syystä ajattelemaan sitä, kuinka paljon inhoan espanjalaista verenperintöäni. Espanjalaisista tulee mieleen ensin vain negatiivisia mielleyhtymiä. Ylpeitä, itsekkäitä, äänekkäitä. Sentään kykenin lopulta löytämään myös positiivisia ajatuksia. Mieleen tuli optimismi, rento elämänasenne, eloisuus, lämpö ja ulospäinsuuntautuneisuus. Siitäkin huolimatta, että omassa isässäni ei näitä ominaisuuksia ollut! Voin kai minä yrittää olla sellainen kuin haluan. Poimin ja omaksun suomalaisista ja espanjalaisista piirteistä parhaat päältä!

Lumitöitä oon tehnyt nyt pari päivää aika lailla. Parikymmentä senttiä lunta isosta pihasta kolalla on melko urakka. Nyt ollaan jo voiton puolella. Tuuli tosin siirtelee mokoma lumia aina takaisin!

Koirien kanssa ei olla tehty hihnalenkkejä enempää. Vähän naksuttimella noutoharjoituksia. Roope on jo oikeastaan oppinut noutamisen idean, vaikka sille tuottaa vaikeuksia suostua luopumaan esineestä. Peppi on vielä ihan ulalla. Se nostaa esineen ja heittää sen lähemmäs! Tai sitten se työntää kuonolla sen lähemmäs! Luultavasti se haluaa pitää suun vapaana nameja varten... että voikin olla ahne! Peppi on se koirista, joka voittaa aina koirien väliset lelujen repimisleikit. Sen pitäisi ottaa halukkaammin esineitä suuhunsa. Mieluiten se kuitenkin ottaa vain ruuat suuhunsa...