Roope oli seitsemän tuntia eilen reen eessä. Sen surkeus oli pelkkää harkittua esitystä. Jätkä on kovempaa luuta kuin olin uskonutkaan. Se nukkui räntäsateessa kaikessa rauhassa reen vieressä ja kun tulin katsomaan, ei sillä ollut huolen häivää. Lopulta vein sen eteen ruoka- ja vesikupin houkuttimeksi. Menin reen taakse. Roope kääntyi tuijottamaan minua kylmän viileästi. Tuijotin takaisin. Sitten herra otti vetoasennon ja veti reen kuppien luo.

Illalla itkin ja itkin ja itkin. Tiskit jäi tiskaamatta. Sitten sen tajusin. Kaikki arkiset askareet on mun parantumiseni tiellä. Ne jää hoitamatta, jos vellon tunteitteni vallassa ja yritän käsitellä niitä. Tämän hetkisen käsitykseni mukaan juuri tunteiden käsittely on avain masennuksesta parantumiseen. Mutta arki ei suju, jos minä en sitä hoida. Eikä mulla ole ketään, joka auttaisi. Ei ole ollut silloinkaan, kun olen asunut miehen luona!

Ennen kun mulla oli koirat, itkin enemmän. Oli välillä vain Miina ja minä. Itkin ja huusin, mutta silloin en osannut käsitellä tunteitani. En päässyt eteenpäin. Koirat otin, jotta en joutuisi enää sairaalaan. Se on kaikista kauhein paikka, jonka voin kuvitella. Kerran olenkin välttänyt sairaalareissun koirien ansiosta, kun idiootti ulkomaalainen lääkäri ei tiennyt, mitä niille olisi pitänyt tehdä. Silloin hain viimeisen kerran apua. Nyt olen ottanut opikseni: apua ei ole eikä tule.

Sairaala ei ole ratkaisu. Siellä ei saa itkeä. Siellä annetaan niin paljon lääkkeitä, että potilas on varmasti hiljaa ja rauhallinen. Tunteet ovat hoitajista ja lääkäreistä kiusallisia ja inhottavia. No niin, oikeastaan mielenterveyspotilaat ovat kiusallisia ja inhottavia. Siksi me hautadumme kotiin. Kukaan ei oikeasti kestä meitä silmissään. Psykiatrisissa sairaaloissa potilaat eivät ole ihmisiä. Sairaalassa pitää olla näkymätön ja vaivaton. Juuri siitä on kaikki minun ongelmani syntyneet alunperinkin!!!!

Tunteita pitäisi voida käsitellä terapiassa. Olenhan minä siellä itkenyt, mutta ei se ole ollut kuin pintaraapaisu tunteisiini. Pitäisi olla turvallisessa ympäristössä, jotta voi oikeasti päästä kiinni kauheisiin muistoihin. Viimeisimpään terapeuttiin en kyennyt luottamaan. Ensinnäkin hän muistutti minua ädistäni ja toiseksi hänhän lähti heti terapian alkumetreillä täysin yllättäen ulkomaan reissulle. Äkkilähdöllä. Luota siinä sitten, kun koko ajan odotin, että koska hän taas häipyy. Ensimmäinen terapeutti oli tylsä eikä hän kannustanut minua ollenkaan. Keskimmäinen terapeutti taas oli mukava ja empaattinen, mutta minä olin aivan zombiena lääkkeistä.

Sen tiedän, että ilman eläimiä minusta ei ole mihinkään. Ne pitävät minut kiinni elämässä. En luota kehenkään niin paljon, että antaisin ne kenenkään hoiviin. Varsinkin, kun edellisen kerran kun annoin koirani jonkun hoidettavaksi, se kuoli auton alle muutaman tunnin sisällä!

Kai minun on parasta luopua paranemisajatuksista ja tunteiden käsittelystä. Hoidan vain tätä helvetin arkea kuten tähänkin asti ja kitkuttelen puolikuolleena ja yksinäisenä elämäni loppuun asti. Palaan takaisin naamion taa teeskentelemään. SEN MINÄ OSAAN. KIITOS ÄIDILLENI, JOKA ON MINULLE SEN OPETTANUT.

LOPPU.

Mitähän sitä sanoisi. Mä vihaan kaikkea ja kaikkia. Roopen kanssa yritin kuormanvetoa ja se kieltäytyi vetämästä, joten jätin sen reen eteen. Sinne se jäi nukkumaan reen viereen. Muutaman kerran olen koittanut saada sen tekemään, mitä sen kuuluu tehdä, mutta se on luovuttanut. Minä en päästä sitä pois ennen kuin se on hommansa tehnyt. Olkoon siinä reen eessä vaikka elämänsä loppuun asti! Mä oon niin kyllästynyt tuon koiran raukkamaisuuteen. Mä oon kyllästynyt koiriin! Huusin Miinallekin, kun se yritti syliin. En siedä ketään silmissäni. Mun elämässä ei ole mitään tulevaisuutta, ei mitään järkeä. Mä haluan eroon noista otuksista, että voin kuolla itsekin. Tämä on pelkkää kidutusta.

Haluan vain lyödä ja satuttaa. Tuhota ja tuhoutua.

Kyllä minä tiedän, miksi olen yksin. Olen kylmä ja luotaantyöntävä ihminen. Miksi joku tulisi luokseni kylään? Minulla ei ole sohvaa eikä pehmeitä tuoleja, joille istua. On vain pari kovaa penkkiä. Minulla ei ole enää edes kahvinkeitintä. Keitän espressokeittimellä yhden kupin kerrallaan. Tämä ei ole vieraanvarainen talo ja se varmasti näkyy minusta ulospäin. Häpeän itseäni, häpeän taloani. Eihän tänne ketään kehtaa pyytää. Eikä minulla joka tapauksessa ole ketään, jota pyytää tänne. En halua tänne ketään säälimään minua.

Miksi en vain voisi kuolla pois? Tämä kirjoittaminenkin on aivan yhdentekevää, koska en todellakaan osaa kuvata, miltä minusta tuntuu.Tämä on juuri niin tylsää tekstiä kuin minäkin. Adjektiivit puuttuvat lähes täysin. Olen ihan vajavainen. Kuollut.

Kun en osaa rankaista itseäni muuten, niin rankaisen sitten koiria ja poden siitä huonoa omaatuntoa. Masennus haluaa, että minua rangaistaan. Pala palalta menetän kaiken. Ensin työn, sitten kaikki ihmissuhdetta muistuttavat välit toisiin ihmisiin,sitten eläimet... Kaikesta pitää luopua. Olisikohan järki ja vapaus viimeisenä listalla?

Kyselin pankista mahdollisuutta vaihtaa asuntolainaani toiseen pankkiin, kun tämä asuntolainapankki ilmoitti nostavansa pankkimaksuja. Tämä toinen pankki oli hyvin halukas siihen. Sitten kuulin, paljonko kuluja siitä tulisi ja ilmoitin, että kiinnostukseni loppui. Entinen kiltti minä ei varmaankaan olisi niin tehnyt. Olisin vain pettyneenä vienyt loppuun asti sen, minkä aloitin. Juuri niin minä tein kerran, kun ostin älyttömän kalliin maton. Valitsin vain maton ulkonäön perusteella ja vasta kassalla kuulin hinnan. Vaikka se oli aivan liikaa (en edes kehtaa kertoa, paljonko), niin ostin sen silti. Kaiken lisäksi koirat on pissanneet ja kakanneet ja oksentaneet sen päälle. Ja syöneet luitaan siinä. Se on liian paksu, että sen päälle voisi asettaa mitään pöytää eikä sitä saa pestä vedellä. Siis vielä kaiken lisäksi epäkäytännöllinen!

Nyt siis kieltäydyin tekemästä itselleni epäedullisia kauppoja, joten olen ottanut opikseni kalliista matosta. Ei se siis mennyt ihan hukkaan. Mitäpä tekikään pankki? Alkoi tehdä edullisempia ehdotuksia! Minusta se on törkeää! Onko suomalaisen pankin kanssa neuvotteleminen oikeasti samanlaista tinkimistä kuin jossain turkkilaisessa basaarissa? Kiltti, joka ei sano vastaan, maksaa enemmän kuin eduistaan kiinni pitävä. Uusi tarjous ei ollut riittävän edullinen vanhaan nähden ja muutenkin minua suututti. Minua suuttuttaa ihmisten epätasa-arvoisuus.

Jos haluaa pärjätä tässä maailmassa, niin ei ole varaa olla kiltti. Pitää olla ahne ja kunnianhimoinen. Pitää tarvittaessa työntää muut pois tieltä. Sellaista oppivat jotkut jo kotona. Toiset meistä oppivat tämän vasta, kun on tarpeeksi monta kertaa elämässä työnnetty syrjään. Ehkä moni ei opi sitä koskaan.

Raha. Se pyörittää maailmaa ja lienee syynä epätasa-arvoisuuteen.

Olen tullut viime päivinä siihen tulokseen, että olen koko ajan epämääräisen huolestunut. Pelkään, että jotain odottamatonta sattuu ja minun pitää selvitä siitä yksin. Jostain syystä se tuntuu hirveän pelottavalta, että pitää selvitä yksin. Mieleni protestoi sitä vastaan. En halua selvitä kaikesta yksin! Haluan pyytää joltakin apua! Ei mulla sellaista ihmistä ole. Siinä ei ole mitään uutta. Ennen kun sairastuin masennukseen, olin aivan yhtä yksin. Ainut ero oli vain siinä, ettei minulle tullut mieleen murehtia tulevia. Olin vain töissä ja vähäisen vapaa-ajan nautin yksinolosta.

En voi sille mitään, että työnteko antaa turvallisuuden tunteen. Sitä minulla ei nyt ole. Minun pitää elää määräaikaisella kuntotustuella, jonka jatkosta taas kesällä päätetään. Luota siinä sitten tulevaisuuteen.

Tämä huolestuneisuus taisi oikein tosissaan syntyä syksyllä, kun yksi kattopelti irtosi osittain. Tästä talosta voi mikä tahansa hajota, koska tahansa. Ei minun säästöni riitä remontteihin, enkä haluaisi niihin koskeakaan. Toivoisin, että talo säästyisi ehjänä siihen asti, kun saan asuntolainan maksettua noin 8 vuoden päästä. Se vain on niin kauhean pitkä aika talon kannalta.

Kaikki on juuri nyt hyvin, tiedän sen. Pelkään vain liikaa, että tämä hauras idylli murtuu hetkellä millä hyvänsä. Minulla on liikaa aikaa murehtia kaikenlaista. Välillä muserrun kaiken sen huolen alle, koska minulla ei ole ketään jonka kanssa jakaisin sen. Enkä edes usko, että tulee koskaan olemaankaan.

Olo on ihan tyhjä. Ontto. Huokailen vähän väliä vaikkei ahdista eikä purista rinnasta. Ihan kuin odottaisin jotain. Todennäköisesti oloni on taas menossa huonommaksi, mikä tuntuu hassulta. Muuten olen pirteä ja saan aikaan enemmän. Tänäänkin siivosin tietokonepöydän. Siinä oli ainakin kahden vuoden pölyt! Tänään pistin pesukoneeseen laukun, jonka päälle Roope on pentuna pissannut. Sekin on odottanut ainakin 2 ja puoli vuotta pesuun pääsemistä!

Herään aamulla nykyisin jo kahdeksalta. Välillä jopa aikaisemminkin. En vain viitsi nousta kovin nopeasti ylös, kun ei minulla ole mitään tekemistä. Ehkä minä osittain sen vuoksi huokailenkin. Minulla on ihan oikeasti tylsää. Iltalenkin koirien kanssa olen jo pidentänyt ajankuluksi.

Tulisipa Kelan päätös jo. Olisi helpotus saada tietää, pääsenko terapiaan vai en. Odottaminen on tylsää.

Hartioissa kipristelee hermosäryt, mutta en saa kiinni mistään tunteesta tai ajatuksesta, joka voisi olla kipujen takana. Olen koko ajan sen verran levoton että en pysty keskittymään. Kivut eivät myöskään ole kovin voimakkaat, joten ne eivät oikeastaan häiritse. Huokaus.

Olen yrittänyt ilahduttaa itseäni monenlaisilla asioilla: ostin kimpun tulppaaneita ja poimin seuraksi pajunoksia, joissa on nätit pajunkissat. Kävin kampaajalla. Istutuin kaikenlaisia siemeniä multaan. Ei tunnu missään. Siementen istuttaminen tuntui oikeastaan vain pakkopullalta. Osa oli niin vanhoja, ettei niistä varmaan idä mitään. Tulipahan kuitenkin käytettyä pois.

Olo on tosiaan sen verran tyhjä, että mikään ei liikuta. Millään ei ole oikeasti mitään väliä. Elämä on tätä samaa tylsyyttä päivästä toiseen. Huokaus.

Otin reilu vuosi sitten raitoja hiuksiini peittääkseni harmaat hiukset. Niitä oli tullut yhtäkkiä niin paljon, että otsatukassa oli oikein raita. Se näkyi joka kerta, kun katsoin peiliin eikä se tuntunut kivalta. Värjäyksen jälkeen ei ole harmaata näkynyt, vaikka värjäys on kadonnut ajat sitten. Rupesin oikein miettimään ja tajusin, että samoihin aikoihin lopetin masennuslääkkeiden syömisen. Siis ne harmaat hiukset johtuivat masennuslääkkeiden käytöstä! Toki mulla on edelleen harmaita hiuksia. Tutkin tarkemmin tänä aamuna ja löysin niitä. Silti niiden määrä on huomattavasti vähentynyt. Että semmoisia sivuvaikutuksia.

Mieliala on heitellyt todella kovasti. Eilen olin taas valmis luopumaan koirista. Tänä aamuna heräsin inhottavasti uneen tulipalosta. Olin unessa ulkona ja naapurin kulotuksesta levisi tuli kohti taloani. Olin sammuttamassa oven edestä liekkejä ja Roope oli narussa siinä vieressä. Sisältä alkoi kuulua vinkumista ja avasin oven. Palovaroitin huusi, sisällä oli savua ja Peppi ja Roope olivat eteisessä. Peppi huusi ja se kuulosti siltä kuin se olisi sanonut "fire". Yritin kutsua koiria ulos, mutta ne väistivät takaisin sisälle ja jäin ihmettelemään miten saan ne ja vielä Miinankin ulos turvaan! Olipa kamalaa herätä tuohon!

Sen verran kiinnostusta elämään mulla kuitenkin on, että varasin eilen itselleni kampaajan. Sain ajan jo tälle päivälle. Eiköhän se piristä taas! Ei sitä turhaan sanota, että tukka hyvin kaikki hyvin.

Olin tosiaan viikonloppuna koirien kanssa reissussa ja parista asiasta jäi hyvä mieli. Ensinnäkin Roope sai kehuja. Pitempikarvainen malamuutti saa aina rotua huonosti tuntevilta ihmisiltä kehuja. Ne ei mun mieltä lämmitä, vaan lähinnä ärsyttävät. Hankalahoitoisessa karvassa ei ole mitään mukavaa. Nyt Roopea kehui myös sellaiset ihmiset, jotka harrastavat tosissaan valjakkoajoa koiriensa kanssa. Eihän Roope todellakaan ole mikään hyvä vetokoira, mutta erinomainen luonne sillä kyllä on. Ketjussa ollessaan se lirkuttelee ohikulkijoille minkä ehtii. Onhan se liikuttava tyyppi.

Sitten mun ihastukseni oli paikalla. Minä koitin sivistyneesti ja huomaamattomasti vältellä häntä. Luultavasti onnistuin aika hyvin. Ensimmäisen kerran, kun hän tuli puhuttelemaan minua, niin hänen äänessään oli jännä sävy, suorastaan hellä. Tajusin sen vasta jälkikäteen, koska tietysti hämmennyin puhumisesta hänen kanssaan yleensäkään. Seuraavilla kerroilla, kun hänellä oli asiaa, oli äänensävy ihan neutraali. Ajattelin ensin kuvitelleeni koko jutun, mutta en usko. Vaikka en elätä mitään kuvitelmia ihastukseni suhteen, niin kyllä tuo vain mieltä lämmittää. Miksiköhän minun siltikin pitää olla niin hämmentynyt ja säikky, kun toinen on niin ystävällinen?

Miina valitettavasti huolestuttaa. Sille tuli aivan kauhea ripuli, kun hain sen hoidosta. Reppana onnistui sotkemaan tassunsa kuljetushäkissä ja jouduin pesemään sitä kotona. Olisikohan tämä ollut toinen vai kolmas kerta 18 vuoden aikana, kun pesuhommiin joutuu Miinan kanssa. Se oli aika koettelemus. Miinan maha murisi vielä tänäkin aamuna ja näyttää olevan hiekkalaatikossa löysää kakkaa vaikka annoinkin maitohappobakteeria. Jospa se rauhoittuisi.

Minä puolustauduin ja kerroin haluavani jatkaa yhteyttä ja sain vastauksena hyvästit loukatun ylpeyden kera. Tunsin tämän ihmisen kylmenneen minua kohtaan ja olin oikeassa. Tosin minun niskoilleni toki kaadettiin kaikki. Olin minäkin vastauksena kylmennyt häntä kohtaan ja vain se oli oleellista. Yritin kyllä viestittää arvostavani häntä ihmisenä, mutta ei hän ottanut viestiäni vastaan. Minun olisi vain pitänyt nöyristellä ja pyytää kaikkea anteeksi. No, en tosiaankaan suostunut! En kai menetä mitään. Sain vain opetuksen.

Ihmisille pitää antaa samanlainen ihmisarvo kuin itselleen haluaa. Minä en tehnyt sitä ajoissa. Kukaan ei tule antamaan minulle sitä arvoa kuin mielestäni ansaitsen, joten minun täytyy ensin antaa se arvo toisille. Ensin minun pitää vain olla varma siitä, että toinen on oikeasti sen arvoinen. Tämä ihminen asetti minulle ehtoja. Tietämättään. Minun olisi pitänyt osoittaa kiitollisuutta kaikesta huomiosta. Tavallaan kyllä osoitinkin sitä puhumalla puhelimeen, kun ei olisi huvittanut. No, hän ei nähnyt asiaa samalla tavalla. En voi asialle mitään.

Minä joka tapauksessa nousin riittävästi ylpeyteni yläpuolelle ja siitä olen ylpeä. En suostunut katkaisemaan yhteyttä pikkujutun vuoksi.

Sitten hauska juttu lopuksi! Sain toiminimelleni mainoksen mainoskynästä. Hirveästi kehuja upeasta kynästä, josta asiakkaani tulevat olemaan kiitollisia ja plaa plaa plaa... Multa meni ainakin 5 minuuttia keksiä, miten se kynä toimii!!!! Että sellainen upea kynä, jota en varmasti tule tilaamaan.

Elämä olisi helpompaa, jos kaikki olisivat aina rehellisiä. No, koska niin ei ole, niin on mietittävä vaihtoehtoja. Joko on ruvettava epärehelliseksi tai sitten on vain oltava yksin. Tietysti voisi vain yksin olla rehellinen ja kärsiä toisten ihmisten epärehellisyydestä ja pettyä kerta toisensa jälkeen. Näinhän se elämä taitaa yleensä mennä. Minunkin pitäisi vain oppia nielemään pettymykset. Toisaalta miksi pitäisi? Jospa minä valitsenkin sen yksinäisyyden, johon minut on heitetty jo lapsena. Helppo valinta, kun se on tehty jo minun puolestani!

Voisin minä ihan oikeasti opetella nielemään pettymyksiä, mutta se on vaikeaa yksin. Se ns. ystävänikin ehdotti jo meidän välit olisi loppu. Ei hän ole halukas hyväksymään minua. KAIKKI ihmiset, joille en mielistele riittävästi ovat kääntäneet minulle selkänsä. Vanhemmistani alkaen.

Mielestäni järkevintä on vain hyväksyä se tosiasia, ettei kukaan arvosta minua. Piste. Minä voin arvostaa itseäni yksin ja olla sitten ylimielinen toisten silmissä. Minun pitää vain tyytyä elämään yksin. En tiedä, miten masennuksesta voi toipua ilman tukiverkkoja, mutta ehkä teen sen ihan vain piruuttani. Jos en pääse musiikkiterapiaan, niin keksin jonkin toisen keinon auttaa itseäni. Uhriksi ei auta jäädä. Selviytyjä keksii aina uuden keinon, kun edellinen ei tuota tulosta.

Minusta tulee vielä ilkeä ja katkera. Kai se tässä maailmassa olemisen hinta. Ne, joilla on rakkautta, voivat olla iloisia ja hyviä ihmisiä. Yksinäiset taistelevat selviytyäkseen. Eikä sitä taistelua käydä onnellisena.